Kauhutarina

Astun synkkään huoneeseen.
Huone oli pilkkopimeä, mutta jostain tuli valoa.
Hengitin syvää ja puhalsin ilmat pihalle.
Tuli höyryä. 
Takana kuului rapinaa, kun vilkaisin taakseni siellä ei ollut ketään.
Menin huoneen perälle olevan valon luokse.
Siellä oli pieni reikä ja katsoin sinne.
Sitten kaikki musteni....

Olin metsässä ja oli täysikuu.
Kävelin polkua pitkin ja mietin missäköhän olen
Huomasin hetken kuluttua, että edessäni oli iso kartano, tai ainakin se näytti kartanolta.
Nousin portaita pitkin ja koputin oveen jotta pääsisin lämpimään, sillä olihan ulkona jo kylmä tähän aikaa.
Ei ketään. 
Kiersin talon taakse ja huomasin ikkunan olevan auki.
Olihan pakko päästä sisälle joten kipusin sisään.
Sisältä kartano oli hyvinkin vanhan näköinen.
Seinät oli kiveä ja lattia puuta. Kun siinä käveli pitkää käytävää pitkin se narisi inhottavasti.
Vastaani tuli ovi, joka oli muita erinlaisempi. Laitoin korvani ovea vasten kuunnellakseen olisikohan siellä ollut ketään...Ei kuullunut mitään.

Raotin ovea hieman, sillä ei sitä koskaan tiennyt mitä siellä on.
Oli muuten aivan normaalin näköinen makuuhuone, mutta siellä oli pöytä, jossa oli teurastettu eläin ja sen vieressä on täytetty eläin. Aloin voimaan pahoin ja lähdin huoneesta pois. Olipa kammottavaa... Mutisin itsekseen. Kävelin käytävää pitkin ja mietin kuka täällä voisi asua? Ehkä joku rikas jolla ei ole muuta tekemistä kuin täyttää eläin raukkoja. 
Kävelin portaita ylös, jotka natisi jokaisella askeleellani, muuten oli täysin hiljaista. Kun pääsin ylös niin meinasin pudota portaat alas, sillä säikähdin kirkonkellon muistuttavaa ääntä. Lyyhistyin lattialla ja pidin rinnastani kiinni. Olipa kauheaa. Nousin hetken päästä ylös ja katselin ympärilleni, jotta näkisi mistä se ääni kuului ja huomasin, että se lähti vain kellosta hyvin vanhasta sellaisesta.
Naurahdin hieman itsekseen, että miten voin säikähtää sellaisesta noin paljon. 
Katsoin lähelläni olevan oven taakse. Siellä oli myös lähes normaali huone, joka oli pimeä mutta näin sen verran, että edessäni muutaman askeleen päässä oli hahmo.

 Henkäisin lähes ääneti henkeä. Ajatuksissa juoksi kysymyksiä kuka tuo oli ja oliko tuo tämän kartanon omistaja? Jos oli niin hän ei tulisi pitämään, että hänen kotiinsa oltaisiin murtauduttu vaikka en veisi mitään täältä, halusin vain lämpimään ja no olin eksynyt. Astuin askeleen eteenpäin....

Nielaisin lähes ääneti.
Joka askeleella olisin halunnut kääntyä ja juosta.
Mutta uteliaisuuteni vie voittoni.
Olin aivan lähellä häntä.
Tunsin kuinka hän lemusi, aivan kuin kuolleelle.
Olin koskettamassa sen olkapäätä, kunnes tämä katosi.
Säikähdin sillä häntä ei ollut enään siinä.
Kummallista, ajattelin. 
Jos se ei ollutkaan siinä niin mistä se haju tuli sitten? 
 Päätin tutkia kyseistä huonetta, sillä halusin tietää kenelle tämä huone tai tämä kartano kuului.
Katsoin laatikoihin, kunnes löysin kirjeen joka oli hyvin vanha ja hauras, joten sitä piti käsitellä varoen. Siinä luki jostain kellarista, jossa tehtiin ihmiskokeita ja että öisin kuuluisi huutoaan. Pysäytin ajatukseni ja kuuntelin. Ei mitään. Jatkoin kirjeen lukemista. Siinä oli jotain siitä ihmiskokeista, että jokin aine sai heidät muuttumaan raivokkaamaksi ja vahvoiksi ja pääsivät kahleistaan irti ja pakenivat.... Sivua oli revitty.
Nielaisin äänekkäästi ja mietin, että pitäisiköhän mennä pois koko pelottavasta kartanosta vai lähteä tutkimaan kyseistä kellaria...

Löysin vihdoinkin kyseisen kellarin oven. Se näytti vanhemmalta kuin tämä talo, mutta eihän ovea voi rakentaa ennen taloa, eihän? Aukaisin kumminkin uteliaisuutena oven. Se nitisi ja muutenkin piti kauhiaa ääntä. Nielaisin. Näin hädin tuskin portaita, mutta tiesin niiden olevan olemassa ja päättyvänkin jonnekin. Otin taskustani taskulampun ja sytytin sen. Säikähdin. Huokaisin sitten helpottuneena, se oli vain oma varjoni. 
Kun olin kerännyt rohkeutani tarpeeksi niin lähdin menemään alaspäin askel kerrallaan. Tunsin joka askeleella kuinka vanhat ja lahot portaat olivatkaan. Kun olin lattiatasolla niin minua alkoi karmia paikkaa, kun ajattelin siinä lapussa luki "ihmiskokeita ja yöllisiä huutoja". 
Yritin koko käytävää valaista taskulampullani, muttei riittänyt, sillä käytävä oli hyvin pitkä ja sillä matkan varrella oli paljon ovia. Olisiko nämä niitä huoneita joissa tehtiin ihmiskokeita?
Menin ensimmäisen oven luokse ja katsoin ylös. Ei lukenut mitään vaikka sitä olisin toivonut, että olisi antanut jonkilaisen vihjeen mitä oven toisella puolella tulisi olemaan.
Aukaisin oven. Se oli normaalia raskaampi ja kun sain sen auki. Astuin pimeään huoneeseen ja ovi pamahti kiinni takanani. Paniikki iski ja tartuin kahvasta ja väänsin sitä, muttei auennut. Jäinkö minä tänne lukkojen taakse ja kukaan ei tiedä edes missä minä olen....

Yritin saada ovea auki ja kyyneleet pelosta alkoivat virrata kasvoillani. Lopetin, koska kuluttaisin turhaa voimiani ja päätin ruveta tutkimaan huonetta missä olin. Sytytin taskulamppuni ja kiertelin lamppua ympäri huonetta. Aivan kuin täällä ei oltaisiin ikinä käytykään, sillä joka paikassa oli hämähäkin seittejä ja pölyä kertynyt. Astuin askeleen eteenpäin kohti huoneen keskikohtaan. Huomasin nurkassa olevan pöydän ja mieleeni tuli, että jos siellä olisi avain. Avasin ensimmäisen laatikon, joka nirskui. Pölyä sielläkin oli, mutta pölyjen peittämänä oli samanlainen lappu kuin ylhäällä eli hauras ja vanha. Otin varoen sen pois sieltä ja puhalsin pölyt siitä pois. Lapussa luki: "Kuulen jyskettä oveni takanani. Olen loukussa täällä. Miksi minun ylipäätään piti ryhtyä näiten kokeisiin tekemiseen. Tiesinhän minä, että näin voi käydä jossain vaiheessa. Sinä, joka luet jonain päivänä tätä niin käänny takaisin kun vielä voit !" Säikähdin lukemaani lappua. Pitäisikö minun tosiaan lopettaa ja lähteä pois koko talosta? Jostain puhalsi ilmaa ja katsoin nopeasti sinne suuntaan ja kiljuin. Takanani oli luuranko, mutta mistä ihmeestä tuli tuulen vireys? Kosketin luurankoa varoen ja se kaatui ja sen takana paljastui ilmastointikanavan putki. Minne tämä johtaisi, mutten jäännyt ihmettelemään kauemmin vaan lähdin ryömimään putkea pitkin.

Jonkun ajan päästä putken päästä alkoi näkymään valoa, aivan kuin päivänvaloa ja kun olin perillä niin petyin ei se ollutkaan päivänvaloa. Jollakin oli vain jäännyt kattolamppu päälle. Mutta hetkinen ovihan silloin näytti ettei täällä olisi käyty hetkeen. Eli miten lampussa voi vielä olla virtaa. Tuli kylmiä väreitä. Entä jos täällä olisikin joku joka olisi tullut eri reittiä kuin minä.

Huone tosin näytti puhtaammalta, mutta yhtä karmivalta kuin toisetkin huoneet. Menin vähän huoneen peremmälle huomasin siinä olevan pöytä aivan kuten näissä sairaalaohjelmissa missä leikellään potilaita. Ja siinä vieressä oli kirurgin veitsi ja lihaveitsi. Laitoin suun eteen käden jotten kiljuisi. En siis ruvennut sen takia kiljumaan vaan sitä, että kuulin oven luota kuuluvan askeleen ja joitenkin rattaiden ääntä. Suuntasin salaman 

nopeasti takaisin putkeen, mutta jäin silti sieltä kautta katsomaan tulisiko tänne joku ja mitä tekemään...

Huoneeseen saapui hyvin laiha näköinen mies, joka näytti hieman kuin luurangolta. Hänellä oli yllään kirurgivaatteet ja se mikä oli rattaiden ääntä oli pyörätuoli, jossa istui kauhistuneen näköinen mies. Sydämeni alkoi tykyttää nopeaan tahtiin. Hänet oli sidottu siihen. En kestä katsoa mitä hän aikoo tehdä mies pololle, mutta tietenkin uteliaisuus voitti siinä. 

Luuranko mies sai kumminkin tuon siirettyä pyörätuolista kirurgi pöytään. Ihmettelin asiaa, mutten jäännyt miettimään sitä vaan keskityin tarkasti mitä tulisi tapahtumaan. Luuranko mies sitoi hänet pöytäänsä. Luuranko mies mutisi jotain itsekseen tai sitten miehelle, joka makasi nyt avuttomana pöydällä, mutta en saannut mitään selvää vaikka olisin halunnut kovasti tietää mistä oli kysymys. Tiesin vain, ettei mistää hyvästä.

Luuranko mies otti pöydältäänsä yhden niistä näkemästäni kirurgiveitsen. Ja kuulin hänen sanovan hieman kuuluvammin "Tämä on sinun parhaaksesi. Näin päihität sairautesi." Mies näytti hyvin pelokkaalta ja yritti päästä pois. Hän ei näyttänyt millään lailla "sairaalta". Teki mieli lähteä auttamaan häntä, mutta tuo luuranko mies ei ole kumminkaan niin heiveröinen miltä se näyttää, joten pidin vain käteni suun edessä etten vain kiljuisi mitä tulisin näkemään. Luuranko mies kirurgiveitsen kanssa lähestyi miehen rintaan ja tuossa vaiheessa oli pakko katsoa muualle ja kuulin tuskan huutoa. Pidin suutani niin kiinni etten päästäisi ääntäkään ja kyyneleet virtasi.Kauheaa...

Sitten hiljeni. Kuulin askeleiden lähestyvän...

Sydämeni tykytty tuhatta ja sataa. Askeleet pysähtyivät juuri lähelleni. Teki mieli kiljua, mutten voinnut sillä hän kuulisi minut. Toivoisin, ettei hän olisi kuulunut tai nähnyt minua.

Sitten askeleet lähtivät poispäin. En jäännyt siinä vaiheessa katsomaan mitä hän aikoo seuraavaksi, minun oli pakko päästä pois täältä kartanosta ennenkuin jään kiinni. Putkessa tuli kaksi suuntaa. Kummasta tulin, en muistanut yhtään, joten lähdin menemään oikeaan suuntaan sillä oikeahan on aina oikeassa, eikö niin?

Jatkoin tunnelia kuinka kauan tuntuisi kuin ikuisuuden. Aloin miettimään, että tämän on pakko olla väärä suunta, mutten viitsi enään palata takaisin, koska en tiedä kuinka kaukana se toisen putken pää on. Joten päätin jatkaa matkaani. Vihdoin näin toisen pään tunnelista ja kun olin ritilöiden luona katselin paikkaa, ei näkynyt ketään hyvä. Irroitin varovasti ritilän pois tieltäni ja tulin pois. Paikka näytti pölyiseltä ja hämärältä. Otin taskulamppuni taskustani ja sytytin. Kiertelin valon kanssa huonetta. Ei vaaraa. Menin huoneen oven luokse ja väänsin nuppia varovasti ja avasin oven hitaasta. Sammutin valon ettei vain kukaan huomaisi minua. Katsoin oikealle ja sitten vasemmalle sekä suoraan pimeään käytävään. En huomannut tai kuullut mitään epäilyttävää, joten astuin esiin. Vilkuilin kerran vielä ympärilleni ja kuuntelin, ettei varmana ollut ketään. Ei mitään. 

Oli jano. Mistäköhän ihmeestä tälläisesetä paikasta löytäisin puhdasta vettä? Oli pakko päästä pois, joten suuntasin vasemmalle, joka järjen mukaan veisi minut lähemmäksi mistä olin tullutkin. Sytytin taskulampun ja varoen osoitin valolla kauemmas käytävää pitkin. Hämähäkinseittejä oli joka paikassa. Kävelin kunnes näin oven vieressäni ja päätin kurkaista sinne. Yhtä pölyistä kuin muuallakin, mutta se ei yllättänyt minua yhtään. Suljin oven varmuuden vuoksi takanani. Huomasin huoneen pöydällä olevan lapun: "Tohtori, en tiedä onko tämä oikein mitä teemme täällä. Onko tämä edes laillista? Kun aloin tutkimaan paremmin hänen toiminnasta sain nähdä jotain niin järkyttävää, etten olisi halunnut nähdä. Toivottavasti se joka lukee tätä tajuneen lähteä täältä niin lähde kun vielä voi!" No kiitos neuvosta mutta olin jo lähdössä. Laitoin takaisin pöydälle lappusen ja olin menossa ovea kohti kunnes kahva alkoi kääntyä auki. Äkkiä sammutin taskulampun ja ryntäsin ensimmäisen vaatekaapin jonka näin. Sitten ovi aukeni ja yritin tasaanuttaa hengitystä, ettei se kuule. Kuulin syvähengitystä ja raskaita askelia. Kuka se oli ? Ei ainakaan Luurankomies...Mutta kuka sitten?

Kuulin kuinka askeleet menivät pyödän luokse missä oli kyseinen lappu. Kuulin kuinka se hengitti ja haisi aivan järkyttävälle.Viemäriltä? Ehkä kyseinen otus asustelee viemärissä ja vartioi kartanoa. Mielikuvitus alkoi laukkaamaan jos hän löytäisi minut. Hän kääntyi ja alkoi tulemaan kohti kaappia, missä kyhnötin. Rukoilin suorastaan, ettei vain hän tulisi ja aukaisisi kaapin ovea. Hän pysähtyi juuri oven eteen. Sydämeni pumppaili tuhatta ja sataa. Sitten hän aukaisi rajusti oven ja oli nappaamassa minusta kiinni, mutta olin onneksi keskittymään valmiina juoksuun ja pääsin sen jalkovälistä karkuun. Juoksin kohti ovi aukkoa ja paiskasin sen kiinni toivoen, että se häntä hidastaisi vaikka sen koosta päättelin, että hän saisi hetkessä se hajotettua. Juoksin sinne suuntaan minne minun alunperin olisi pitänyt. Kuulen kuinka takanani juokseva olento hengittää raskaasti ja tunnen kuinka joka askeleensa lattia tärähtää. Jatkoin juoksemista kunnes tuli umpikuja. Käännyin katsoakseen taakseni ja hän oli tulossa edelleen. Katselin paniikissa minne menisin, kunnes huomasin minne olinkaan menossa oli tavaroita ja pieni pieni rako, josta ehkä juuri mahtuisin. Aloin ahtautumaan ja kuulin kokoajan juoksu askelten lähestyvän. Onneksi hän on iso ei mahdu tulemaan perässä ja hän on hidas. Olin melkein toisella puolella kunnes joku tarttui minua nilkasta. Kiljuin ja katsoin se oli hän. Yritin epätoivoisesti potkia itseni vapaaksi, mutta hän raahasi minua pois kolosta. Otin huonekalun jalasta kiinni ja pidin siitä kiinni minkä jaksoin. Hän veti. Tuntui, että jalkani lähtisi paikoiltaan irti. Ote alkoi lipsua. Kyynel pääsi virtaamaan silmistään. Olin paniikissa. En jaksaisi enään kauan pidellä kiinni. Olento veti kovemmin. Otteeni lipesi. Hän sai minut. Hän roikutti minua pääalaspäin yhdestä jalastani pitäen kiinni. Hän oli ainakin lähes kaks kolmi metrinen. Hän tosiaan haisi ja oli kauhian rumakin vielä. Mutta myöskin hän näytti kyllä ihmiseltä, mutta ei kumminkaan ollut. Mitä hänelle oltiin tehty? Mutten ehtinyt hirveänä miettiä vain yritin rimpuilla irti kaikin voimin hänen otteestaan. Ei auttanut. Hänellä oli tukeva ote. Katselin ympärilleni huomasin jonkinlaisen putken ja kaikin voimin koitin ylttää ja kunnes sainsain niin löin häntä päähän. Päästi minusta irti ja huojui. Loukkasin olkapääni, mutten jäännyt vaikeroimaan vain suuntasin uudestaan kololleen. Menin ripeämmin ja irvistelemällä eteenpäin. Olennon käsi vain hipaisi nilkastani, muttei saannut otetta. Olin toisella puolella. Menin nurkkaan istumaan ja itkin kivusta. Olkapää taisi mennä sijoiltaan.

En ole koskaan oppinut miten laitetaan olkapään takaisini paikoilleen. Joten aloin etsimään tästä hirveästä kartanosta, jotain millä voisin laittaa luokkaantuneeseen kädelle kantositeen. Nousin ylös ja lähdin kulkemaan pimeää käytävää pitkin. En uskaltanut sytyttää enään taskulamppua, sillä ei tiedä mitä oli vastassa ja en halunnut tulla huomatuksi. Ajatuksissani vain pyöri Luurankomies ja Olento. Nyt ne tietävät, että joku tunkeilia on heidän kartanossa. Tai enhän minä tiennyt edes sadan prosentin varmuudella oliko tämä heidän, mutta päättelin nyt, että oli. Huomasin oikealla puolellani oven ja avasin varoen. Ei näyttänyt ketään olevan eikä kuullunut edes. Huoneessa oli hyvin paljon sänkyjä ja muutenkin näytti sairaalan siiveltä. En jäännyt miettimään vaan tarttuin ensimmäisiin lakanoihin ja revin yhdellä kädellä jalkaani käyttäen apuna sopivaksi riekkaleeksi. Sidoin käteni ympärille ja laitoin niskani ympärille ja siihen vielä solmun. Tämän sentään tiesin, miten tehdä. En edes viitsinyt etsiä paikasta mitään särkylääkettä kun ei näistä tiedä kuinka vanhoja saattaisivat olla. Paikkahan oli sisältä päin lahoamassa, tai ainakin täällä kellarissa. Astuin takaisin käytävälle ja kävelin. Heikko olo kivun ja nesteytyksen takia. Jaloissa tuntui, että olisin ikuisuuksia kävellyt. Ja kaaduinkin lopullisesti. Oli lähellä mennä taju kankaalle, mutta sinnittelin pysymään hereillä. Nousin polvilleen. En jaksaisi enään kauan. Nousin ylös ja jatkoin, kunnes näin valoa ja minun pimeät ajatukseni valaistuivat. Jospa minä sittenkin pelastuisin. Otin hieman reippaampia askeleita valoa kohti. Näin lähempänä, että valo tulee ylhäältä ja siinä on tikkaat. Kun olin perillä tikkaat näytti hyvin vanhoilta ja lahoisilta. Aloin ottamaan varovasti askel kerrallaan. Joka askeleeltaan kuului nasahdus. Kun olin ylhäällä perillä niin astuin huoneeseen, joka oli hirmu valoissa niin etten paljoa nähnyt. Se oli täysin valkoista ja siellä oli paarit ja sen vieressä pöytä jossa oli kirurgiveitsi, piikkejä ja muuta kauhiaksia. Peräännyin ja olin nurkassa. Sydän pumppasi. Olinko minä täällä missä se teki sille mies pololleen kauheuksia? Jos siis olin niin täällä on oltava se ilmastointikanava, jossa olin viimeksi. Huomasin sen olevan vastapuolellani ja menin suoraan sinne. Aloin ryömimään minkä vaan jaksoin. Olin jostain kumman syystä saannut hurjasti voimia. Ryömiminen tuntui jatkuvan tunteja. Voimani alkoivat hiipui ja olemaan hurjan lämmin. Päätin pysähtyä hetken.

Avasin silmäni ja pelästyin. Olin nukahtanut. Suuta kuivasi ja oli edelleen kauhian lämmin. Jatkoin siitä huolimatta ripeään tahtiin ryömimään. Olin vihdoinkin toisella puolella ja avasin ilmastointikanavan ritilän. Nousin ylös ja kättäni särki tai oikeastaan molempia siitä monen tunnin ryömimisestä. Katselin hieman ympärilleni missä olin. Sitten muistin, että kohta pitäisi olla portaat ylös ja siitä ovesta ulos ja äkkiä pois karmaisevasta kartanosta pois ja unohtaa mitä siellä tapahtui. Joten aloin juoksemaan vasemmalle ja toivoin ettei kukaan tulisi tielleni. Pysähdyin ja nousi hymy korvilleen. Jes ! Muistin oikein kun näin oikeallani puolellani portaat, jotka johtivat ylös. Menin ripeästi ylös ja kun aukaisin oven, minulta meni taju. 

Kuulin puhetta. Minulla oli hyvin tokkurainen olo. Joku mies, joka taisi höpöttää minulle, mutten saannut vielä mitään selvää. Olin liikuttamassa kättäni, mutten voinnut. Avasin silmäni varoen, koska siellä oli kirkasta. Katsoin käsiäni missä makoin niin ne oli sidottu siihen kiinni. Aloin ei loukkaannutta kättäni riuhtumaan, mutta turhaan. Oliko tässä minun loppuni? "Aa sinä oletkin jo hereillä." Katsoin miestä, joka puhui minulle. Se oli Luurankomies! Alkoi paniikki iskeä ja kyynelehdin. Mies tuli lähemmäksi. "En voinnut päästää sinua menemään pakoon, koska tämä koko projekti paljastuisi kun olisit kertonut koko kaupungille. Kun katos tätä kartanoa luullaan hylätyksi." En vastannut mitää, koska ei tehnyt mieli puhua hänelle mistää vaan päästä kotia turvallisesti. Mutta ei. tämä taisi olla loppu. Mies otti kirurgiveitsi kätösiinsä. Viilsi ensimmäisen viilloin käsivarteeni. Pidättelin huutoani, mutten voinnut kyyneleitä estää. Toinen viilo oli paljno syvempi ja sen teki mahaani. Olin menettää tajuni. Sitten hän otti piikin ja pisti minua sillä toiseen käsivarteen ja se jotenki piti minut hereillä. Otti jälleen veitsen käteensä ja teki kaikkialle viiltoja, jotka olivat hyvin syviä. Tunsin kuinka jokainen verisuoni pulppusi verta, jotka eivät voinneet jatkaa rataansa vaan vuoti minusta pois. Heikotti, mutta se piikin sisältä aine piti minut vielä hengissä. Käänsin päätä sivulle ja näin pöydän alla olevan verilamminkon.

 Suljin silmäni ikuiseen uneen.

THE END

Mitä mieltä olitte kokonaisuudesta?

Pitäisikö minun vielä kirjoittaa tarinaa?

Minkälaista?